Miksi aikuiset miehet urheilevat yksin?

Varoitus: Seuraa tilitystä :).

Olen tässä viime vuosina ihmetellyt, että juoksu on tullut suosituimmaksi urheilulajiksi myös omalla kohdalla. Toisilla ikäisilläni ja vanhemmilla se voi myös olla pyöräily, rullaluistelu tai muu vastaava yksinharrastettava laji. Mistä johtuu, että ihmiset alkavat vanhemmiten harrastaa yksin? Ei kai seura olisi pahitteeksi vanhemmiten? Eikö tennis sovellu aikuisille vai mistä kiikastaa? Eihän hiihto ole edes hauskaa. Tähän johtopäätökseen olen tullut katsellessa kanssahiihtäjien kasvoja talvisilla hiihtolenkeillä.

Yksinäisyyden tuntee selvästi, kun yrittää ruinata kavereita pelaamaan tennistä, heittämään fribaa, kätköjä kaivamaan tai saada pelaajia salibandyyn tai jalkapalloon. Lopputulos on yleensä juoksulenkki. Ei nyt pysty tai jaksa, on muuta menoa, vaimo ei päästä, täytyy viedä lasta sinne, tänne ja vielä tuonne. Iso Jorma on kipeänä. Tässä muutama esimerkki vastaus, joilla voi laistaa velvollisuuksista. Lopulta lopettaa yrittämästä ja tyytyy juoksenteluun. On se yhtä juhlaa!

Itsellä on vaimo vuorotöissä ja kolme kakaraa ja tuntuu, että kyllä sitä ainakin muutama ilta viikossa irtoaisi harrastuksillekin. Tuntuu vain, että vapaaillat eivät koskaan osu yksiin harrastekavereiden kanssa. Ihmetellään siinä, että maha kasvaa.

Siksipä muutamat aktiiviset liikkujat keskittyvätkin piiskaamaan itseään lenkkipolulla, kun eivät jaksa ruinata muita mukaan. Helpompaa on laittaa lenkkarit jalkaan ja antaa mennä kuin vastaanottaa ainaisia kieltäviä tai kierteleviä tekstiviestejä. Siksipä sitä itsekin juoksee. Nuorempana en tätä ymmärtänyt enkä paljon juoksennellut vaan ihmettelin kovasti miksi vanhat ukkelit vaan juoksee. Nyt on tämäkin tullut elettyä todeksi.

Nauttikaa nuoret seurasta vielä kun on mahdollista!

PS: Tottahan tiedän oikean syyn: Ei kukaan halua olla minun kanssa tekemisissä.

4 thoughts on “Miksi aikuiset miehet urheilevat yksin?

  1. Tomi

    Tuo on kyllä tosi, että mielellään sitä harrastaisi jotain sulkkista/kössiä/tennistä, mutta nykyisessä elämäntilanteessa se on aikamoisen aikatauluttamisen takana jos aikoisi väh. 1krt/vko päästä jonkun kanssa pelaamaan (jos oletetaan että toisessakin perheessa edes toinen vuorotöissä). Meillä tilanne on ainakin vielä muutaman vuoden niin hektistä, että tiedän kokemuksesta että yhteistä peliaikaa pitää oikeasti sopia jo pari viikkoa etukäteen jos aikoaa toisen kanssa päästä pelaamaan. Ei vain yksinkertaisesti löydy yhteisiä tunteja. Mahdotonta niitä ei ole löytää, mutta vaatii välillä aika paljon työtä.

    Täten on helpompi lyödä lenkkarit jalkaa kunhan löytyy se ”oma hetki” ja musiikki raikaamaan ja baanalle hölköttelemään.

    Mutta asiaa kirjoitit. Paljon kuitenkin se on itsestä kiinni, että irtoaako sitä aikaa.

  2. Rami Lehtola

    Samaan ilmiöön olen törmännyt minäkin. Vanhana salibandyjyränä selviän kesästä vielä vanhoin konstein: parisenkymmentä tekstiviestiä menemään ja jos viisi tulee, niin 3 vs 3 pihapeli onnistuu…

    Muuten päädyin ainoaan mahdollisuuteen: menin seurajoukkueen treenivuorolle pujottelukepiksi. En siis pelaa, mutta käyn treeneissä. Neljä kertaa viikossa on kolmen lapsen isälle aika ekstriimiä, mutta kun ei muuten onnistu. Juoksulenkki on niin tervanjuontia…

  3. Kalle Artikkelin kirjoittaja

    Itsekin tuppauduin toisten jalkapallovuorolle ja yllättäen huomasin ettei paikat enää kestä.

    Yksi lisähuomio täytyy tehdä: Kannattaa valita omantasoinen vastustaja peleihin tai kutsut loppuvat siihen. Tämän huomasin tänä kesänä. Vanhemmiten mies ei näkyy kestä häviötä kuin nuorempana. Itse kyllä tykkään haastajan asemasta, mutta se pätee harvoihin. Minusta on hauskaa pelata, vaikka tulisikin aina takkiin. Liikunnan riemu on pääasia ei päteminen.

Kommentointi on suljettu.